.. oikeassa Postin postitoimistossa. Meillä Turussa on vielä yksi sellainen, Posti Kymppi, pääposti, ja siis nykyisin ainut.
Vein postiin pari viikkoa sitten menehtyneen rakkaan ystäväni omaisille osoitetun surunvalitteluadressin. Postivirkailija palveli ystävällisesti, rauhallisesti. Kun halusin kuoreen kallakukkaa (kalla, uutuus, juuri tällaisiin
viesteihin suunniteltu) kuvaavan merkin lisäksi Suomen lipun, tämä virkailja etsi ainakin kolmesta, neljästä paikasta missä merkkejä onkaan kun tiskiltä oli loppu, viimeisestä löytyikin Suomen hulmuavaa lippua
kuvaavia merkkivihkoja. Asettelimme merkit kuoreen (virkailija kysyi miten minä haluaisin) minun toivomukseni mukaiseen järjestykseen. Kun maksamisen aika tuli, sanoin että otan koko sen lippuvihkon, ne loputkin. Vasta kotona katsoin, että
postimerkkejä on paljon, 15 kappaletta, aikaisemmissa oli 10 Suomen lippua.
Kotona rupesin miettimään, kenelle, kenen/keiden posteihin niitä merkkejä
asettelisin! Hän, jolle viimeksi olen enemmän postikortteja lähetellyt (tiesin että hän sairastaa vakavaa, peruuttamatonta sairautta ja elää yksin), hän ei nyt enää odota/saa Suomen Postin lähetyksiä.
Lippumerkeillä tai muillakaan. Sukua ja sukulaisia on/oli, mutta he elävät kauempana. Ja jokaisella on oma päivittäinen
elämänsä.
Harvakseltaan tapasimme, ystäväni ja minä, mutta puhelimessa kävimme pitkiä keskusteluja, usein niin että se joka otti puhelun, purki tunnin
verran omia ajatuksiaan, tilanteita,
ja toinen kuunteli, sit purkusuunta vaihtui, joko samassa tai seuraavassa puhelussa. Näin se meni, ei enää.😥
Wanhan Rouvan tammikuu on ollut eka viikkojen jälkeen surun ja ahdistuksen aikaa. Pettymys ja tyytyväisyys ovat vaihdelleet, mutku niitä pyörittelee pääasiassa yksikseen, asioiden tasapaino horjuu.
Miten juuri nyt, tämän vuoden 2020 alkuun kasaantuu näitä ahdistavia asioita? niinku Wanhan Rouvan silmien ongelmat, pitkäaikaisen ystävän menetys, joidenkin
ystävä(?)suhteiden hiipuminen vai olikokaan ne ystävyyttä, kenties vain tapaa, tottumusta? 🤨
Vielä
on olemassa yksi tosi ystävä ja toinenkin ja kolmas, mutku välimatkat ovat pitkät ja elämän olosuhteetkin erilaiset, mikä/miten korvaisi tai täyttäisi tyhjiöt? Vai miten on, pitääkö tähän
tyhjyyteen sopeutua? Jos, niin miten?🤒 (Joo, Proust auttaa sitku on uudet lukulasit.. Toinen osa Kadonneesta on aloitettu. Kolmas kierros.
☺)
Sukulainen mainitsi taannoin, että Wanhan Rouvan blogikirjoittelu
on muuttanut sävyään. Taisi tarkoittaa, etten ole niin 'höttösilläni' esimerkiksi konserttien jälkeen
kuin ennen ja taisi tarkoittaa myös konsertti- ym raportointia yleensä. Jos lukee pidemmältä ajalta juttuja yhteen pötköön, toki niissä onkin muutoksia.
Henkilökohtaisesti ajattelen
noin kymmentä-kahtatoista vuotta. Ehkä jo vuodesta 2004 alkaen, silloin löysin ♥henkilökohtaisen musiikin♥ uudelleen, se matka kulki Helsinki-Tampereelta Helsinkiin pikku mutkien kautta (Kouvola, Kuopio,
Savonlinna, Vaasa). 🤩
No jos ei sit jutut muutu, onpa kummallista! 😉 Osan
muutoksista voi sysätä Wanha Rouvan ihan oikean vanhenemisen niskoille. Esimerkiksi en enää jaksa konsertinjälkeisen bussimatkan jälkeen hehkuttaa kokemuksiani kotona aamuyöstä ennen kuin menen tempurin syleilyyn, joten
kuumat tunnelmat ovat usein liuenneet uniin..💋
Olen myös ruvennut valikoimaan. Wanha Rouva jätti väliin eilisen Turun Soitannollisen Seuran vuosijuhlan, Mozartin ja Haydnin
34. sinfoniat. En halunnut lähteä ilakoimaan Entisen Rakkaani kuoleman 1-vuotispäivänä. Tai rakas mikä rakas, ainakin pitkäaikainen ♥ystävä. Olenko minä enää kenellekään se pitkäaikaisin
ystävä? Niin monta tapahtumaa niin lyhyessä ajassa, on vaikea hallita niitä.
Ystävät katoavat, tavalla tai toisella. Toivottavasti
joku jää.
