Maamme (Vårt
land)
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa,
ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.
- - - - -
Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus
synnyinmaa
korkeimman kaiun saa.
(suom. Paavo Cajander)
Suru ja ilo (Sorg och glädje)
Suru,
ilo kahden
asui sydäntäni,
suru kammiossaan,
toisessa taas ilo.
Leppymättä, riidoin,
milloin määräs yksi,
milloin toinen, yksin.
Sinne tullut
rakkain
aukoi varmaan oven,
yhdistäen kaksi;
suruni on autuus,
iloni on haikeus.
(suom. Tarmo Manelius)
Men min fågel märks dock icke
Svanen speglas ren i sundet,
knipans vita vingar vina,
lärkan höres högt i höjden,
spovens rop kring kärret rullar,
våren samlar sina skaror,
får sin fågelflock tillbaka,
väntar dem med sol och värme,
lockar
dem med långa dagar.
Och jag, arma flicka, fiker,
söker skingra saknans
mörker,
vårda värmen i mitt sinne,
vill som våren vänlig
vara,
synas ljus som sommardagen.
Och jag gläds, fast sorgen gnager,
ler, fast tåren trängs i ögat,
men min fågel märks dock
icke.
Sitten kysellyt en enää (Sen har jag ej frågat
mera)
Miksi keväällä on kiire,
miksei kesä viivy pitkään?
Muinoin usein tuumin, muilta
kysyin, mutten sanaa saanut.
Vaan kun rakkain
petti minut,
lämpönsä kun kylmäks muuttui,
talveks rakkaan koko
suvi,
sitten kysellyt en enää,
syvään mielessä vain tunsin,
että kaikki kaunis haihtuu,
että suloisuus ei viivy.
(suom. Tarmo Manelius)
Hyvää Runeberginpäivää!
