Aika usein ollaan sitä mieltä, että kevät on armotonta, masennuksen ja epätoivon aikaa. Ehkä Wanha Rouva, keskikesän lapsena, keväällä
vain innokkaana odottaa kesää eikä ehdi pudota kevättulvien ojaan. Ainakaan usein.. Toisin kuin ensimmäisen syysmyrskyn piiskatessa 
rajulla voimalla makuuhuoneen ikkunaan.
Yö erittäin huonosti nukuttu, olo on hutera ja hieman flunssainenkin
- vai mikä kurkkua kuristaa? Odotukset edessä olevasta kulttuuritapahtumasta putoavat sinne rajumyrskyn täyttämään vesiojaan ilmassa pyörivien puun lehtien mukana. Mikään ei auta. Pakko nousta sängystä,
sydän kouristuen, lähettämään peruutus omasta osallistumisesta kauan odotettuun tapahtumaan.
Koko päivä on mennyt kuin unessa.Ihmeellistä, miten
pitkään voi vain olla. Talossa kuuluu elämän ääniä siellä ja täällä, mutta onneksi alakerran kirkashaukkuinen minikoira 
on tänään ollut hiljaa – saiko ressukka kurkkutulehduksen räksyttäessään tuntitolkulla eilisen päivän aikana..
Wanhan Rouvan ajatukset kaihtavat sitä, mikä on pyörinyt ilmassa jo jonkin aikaa. Kun ei ole sitä aikaa keskustella. Mutta päivä ei tuo mitään selkeyttä mihinkään,
ei niin mihinkään! Ja ihan yhtäkkiä onkin ilta. Olo ei ole oikeastaan yhtään parempi, paitsi että kyl Topi on lumoava, samoin muutkin Haydnin Vuodenaikojen solistit, puhumattakaan 
kapellimestarista. Jään kuitenkin vähän miettimään, miten intiimiksi tämä teos tulee M-talon suuressa salissa. Vai onko tarkoituskaan? Olen jotenkin turta.
Täytynee mennä ottamaan lääkettä ja toivoa, että tämä yö on parempi ja että ”elämä voittaa”.
Mitä tuo fraasi sit tarkoittaakin.